Chromecast on loistava

Pika-arvio Chromecastista, jos ei oteta hintaa huomioon: Njoo, ihan OK vimpain, vähän voisi olla parempi framerate flash-videoissa. Näpsäkkä. Ihan kivasti pöräyttää ilman kummempia lisälaitteita tai piuhoja striimaavat nettivideot telkkariin joko tietokoneelta, tabletilta tai kännykältä.

Jos otetaan hinta (n. 30 EUR USA:ssa) huomioon: EI JUMALAUTA – TÄMÄ ON PARAS 30 EURON LAITE, JONKA IHMISKUNTA ON IKINÄ NÄHNYT. TOIMII KUIN KELLO!

Aktiivinen puhelinmyyjä

Puhelin soi. ”Hello this is [etunimi] from a research company [epäselvä firmannimi] in London. I am not trying to sell you anything. Do you have time to answer a couple of questions?”

Tunnistan heti, että kyseessä on ”tutkimus”yritys, joka todennäköisesti kyselee sijoituksista ja sen jälkeen koettaa kaupata sijoituksia joko itse tai yhteistyökumppaninsa kanssa.

H: ”I am sorry sir, I don’t have time to answer.”

Myyntimies: ”Why don’t you have the time?”

H: ”Sir, with all due respect, I don’t have to explain my reasons. You coldcalled me.”

M: ”Why don’t you have the time?”

Suljen puhelimen, koska tuo ei ole johtamassa mihinkään. Puhelinmyyjiä käsketään pitää asiakas linjalla vaikka mikä tulisi.

Tämän jälkeen tämä sama hullu mukatutkimusyritys soittaa minulle peräperää 15 kertaa niin tiuhalla välillä, etten ehdi laittamaan numeroa hiljaiseen profiiliin. Tämän jälkeen alan vastata, mutta jätän puhelimen auki.

Ei auta, edelleen soittaa nonstoppina. Vastaan ”Please sir, this is harassment. Stop calling me, you are not winning anything here.”

M: ”Why did you not give a reason?”

H: ”Sir (vaihdan lähestymistavan vieläkin etäisemmän neutraaliksi ja kohteliaaksi), why would it change anything? I guess you are on comission and you are not going to get a commission out of me, so please stop calling, it is harassment.”

M: ”I can do anything I want! Why don’t you respect me? (Yksi hyvä syy olla kunnioittamatta on varmaankin se, että soittaa tutkimuksen nimessä aggressiivisia myyntisoittoja ja häiriköi vastaajille.) If you don’t respect me, why should I respect you?”

H: ”This is leading nowhere and this is just going to ruin your day. Please just stop.”

M: ”I have the number and I have the authority to call if I want!” Authority? Kovaa puhetta tyypiltä, joka työkseen coldcallailee ihmisille ja valehtelee, ettei ole myynnistä kysymys. Respect my authoritaaaah!

H: ”Sir, you are not going to get the comission from me, I politely suggest you move on.”

M: ”Is this the picture of Finland you want to give?” Mitäs helvettiä Suomella on tämän kanssa tekemistä?

H: ”This is leading nowhere.”

M: ”I can do whatever I want. If you don’t respect me, I don’t respect you. I am going to give your number to a marketing company who is going to try to sell you something. You can’t escape unless you change your number. I feel sorry for you.” Ja löi luurin korvaan.

Jännä, että brittiläisissä puhelinmyyntifirmoissa on töissä tyyppejä, joiden käsitys kunnioituksesta ja sen hakemisesta on sama kuin huonon 90-luvun jenkkigangstaleffan sivuhenkilöllä. Jos stressaa täysin normaalista kylmästä soitosta ja siihen kohteliaasta vastaamattomuudesta noin kovaa ja vetää berserkit kun aggressiivisesti häiriköity ei tanssikaan pillin mukaan, saanee aika nopeasti kutsun lataamoon.

Facebook on positiivista arkielämän crackia

Muutamana viime viikkona olen lukenut erilaisia ihmetyksiä siitä, että kuinka porukka kokee Facebook-postaukset joko ihan hillittömänä kulissinluontina, julistamisena tai valittamisena. Jäin miettimään, että miksi postailen kaikennäköistä soopaa Facebookiin.

Postaan itse lähinnä sellaisia mielenkiintoisia asioita, joille toivon laajempaa näkyvyyttä tai jotka ovat keskustelunarvoisia, hassuja tai kummallisia juttuja sekä toivottavasti sympaattisia tuokiokuvia elämästä. Kaikissa noissa on jonkinlainen positiivinen vinksahdus mukana, koska en halua rasittaa muita. Valittajien kuunteleminen on vahingoksi aivoille. Kyllä minuakin harmittaa monet asiat, mutta puran niitä muualla. Ainakin koetan. Jos jostain vastoinkäymisistä valitan, koetan aina ujuttaa mukaan jonkinlaisen koomisen näkökulman. (Vrt. Ollin turhauttava kokemus Lippu.fi:n kanssa.)

Joitain tuntuu ahdistavan se, että toisten elämä Facebookin perusteella olisi yhtä onnea ja riemunkiljahduksia. Ei minulla ainakaan moista ole. Joskus on hermo kireällä ja kaikkea epämiellyttävää tapahtuu. En vain halua lapioida sitä muiden päälle, ja aika nopeasti klikkaan omasta feedistänikin piiloon ne, joiden virta on yhtä valitusta – vaikka olisi ihan aiheestakin kitinää. Koska niin usein vilkaisen Facebookiin, haluan mieluummin hyvälle tuulelle sinne kurkatessani.

Koetan välttää myös salaperäisiä postauksia, koska minusta ne ovat keskisormen osoitus niille, joilla ei ole aavistustakaan, mistä on kysymys. ”JOKU ei nyt voisi olla enemmän innoissaan siitä, että on nimenomaan TURUSSA, jos tiedätte, mitä tarkoitan!” Jos ei halua kertoa, niin miksi sitten kertoo koko maailmalle? -> ”Hide from feed”.

Vaikka koetan olla positiivinen, koetan kuitenkin välttää naminamipositiivisuutta ja stubbilaista fantastisuutta, jossa jokainen pienikin asia on valtavan fanfaarin arvoinen. Se panee epäilemään kaiken falskiutta. ”Eipä voisi parempaa päivää olla kun bussi tuli just kun tulin pysäkille ja kaupassa oli jauheliha tarjouksessa just kun olin halunnut tehdä herkkunamijauhelihapastaa! Paras ilta ikinä!” Jos siihen positiivisuuteen on joku hömelö kulma, niin mikäs siinä, mutta jos jokaisesta nojatuolissa istumisesta tai lämpimästä tuulenvireestä on sama reaktio kuin esikoisen syntymästä (tai yhtä lailla, jos jokaisesta bussin missaamisesta on sama reaktio kuin siitä että kämppä palaa), kaikki latistuu.

Lisäksi kylvän Facebookiin kissakuvia ja kissavideoita. Sinne pitää kylvää ihan simona kissakuvia, koska kissakuvista tulee hyvälle mielelle. Siksi Internet on täynnä kissoja. Jos moinen ei yhtään lämmitä, on pikkuisen jo sisältä kuollut, tai sitten tykkää eri asioista kuin minä. Kaipa sekin on mahdollista.

Facebookissa saa torspoilla hyväntahtoisesti. Se tekee arkipäivästämme pikkuisen hauskempaa. Facebook on pienen hyvän fiiliksen arkipäivän crackia. Tässä koetan sanoa crack positiivisimmassa mahdollisessa mielessä, mutta epäonnistun hieman. Ehkä tässä pienessä epäonnistumisen hömelöydessä saan kuitenkin jonkinlaista positiivista turoilua välitettyä.

Kuinka tapasin Jay-Z:n

Tällainen kävi viime viikolla matkalla. Taustaksi on tärkeä tietää, että olin katsonut juuri edeltävänä päivänä Saturday Night Liven, jossa Jay-Z oli ollut musiikkivieraana.

Kävelin Manhattanilla Broadwayta, ja huomasin sivusilmällä, että vastaan on kävelemässä itse Jay-Z! En yleensä ole fanipoika, mutta sulin tuossa ihan täysin. Aloin hermoilla. Kehtaisiko sitä tuijottaa tai moikata? Entä ottaa kuvan?

Jay-Z kävelee lähemmäksi, ja huomaan, että itse asiassa se ei ole Jay-Z. Se on ihan joku satunnainen musta tyyppi. Eikä se edes hirveästi näyttänyt Jay-Z:ltä. Se oli kymmenisen vuotta nuorempi. Mutta se oli samassa kaupungissa ja hänellä oli samansävyinen iho.

Tajusin sillä hetkellä, että vaikka koetan olla avoinmielinen ja voimakkaasti tasa-arvoa kannattava, jossain alitajunnassa on tyhmä rasisti, jonka mielestä kaikki mustat näyttävät samalta, kun ei katso kasvonpiirteitä vaan ihonväriä. Ei näemmä lähipiirissäni ole riittävästi mustia, että en enää kiinnittäisi suuremmin huomiota pigmentin määrään. Häpesin hiljaa mielessäni pientä ja valkoista elämänpiiriäni. Alitajuntani oli vehkeestä.

Jos se vastaan kävellyt olisi ollut nainen, olisin varmaan ajatellut, että enpä tiennyt Jay-Z:n olevan ristiinpukeutuja. Toivon, että tämä muka-Jay-Z katsoi minua ja sen jälkeen kertoi kavereilleen tavanneensa Eminemin.

Doxie One on loistava – eroon paperista!

Doxie

Minua harmittaa paperi, sen arkistointi ja se, kuinka paperiarkistoista on aina hankala hakea jotain etsimäänsä. Siitä syystä ostin Doxie One -skannerin.

Skannasin kaiken, mitä paperiarkistoissani oli. Heitin pois kaikki paperit, joista ei tarvitse säästää originaaleja. Nyt on kilo vähemmän paperia.

Workflow meni näin: Paperi skannerin huulille, skanneri imaisee ja panee skannin talteen SD-kortille. Toistetaan riittävän kauan. Kun kaikki on skannattu, tökätään SD-kortti tietokoneeseen, jonka Doxie-softalla sanotaan preview’n jälkeen, että viepä nämä Evernoteen. Nimetään nuo kuvat joko Doxie-softassa tai Evernotessa.

Evernote tekee tekstintunnistuksen, minkä jälkeen kuvissa näkyvät tekstit ovat haettavissa. Jos vaikkapa rupeaa mietityttämään, että missähän se Transcendin muistikortin kuitti takuuta varten oli, niin ”Transcend” vain hakukenttään, ja tekstintunnistus hoitaa loput. 20 vuotta sitten tuota olisi pidetty noituutena.

Kuitti Doxiella skannattuna Evernoteen

Nyt kaikki paperi on tallessa. Kaikkein parasta on, että kun se on Evernotessa, pääsen kaikilla koneillani (töistä, kotoa läppäriltä sekä pöytäkoneelta ja kännykällä) käsiksi noihin. Jos haluan tietää, kuinka monta tuntia olen ollut ala-asteen päästötodistuksen mukaan poissa kuudennella luokalla, niin saan tietää sen tien päällä. (22 tuntia, näemmä.) Toki voi jotain hyödyllistäkin hakea, kuin vaikkapa verottajan pyytämää kodinhoitoavustusta varten vanhat kuitit vuodelta 2011, mutta ei se ole yhtä hauskaa.

Toisin kuin isot möhköskannerit, Doxie ei kovin monta senttiä vie pöydältä tilaa. Se on vähän A4-arkkia leveämpi ja muutaman hassun sentin pitkä – 26.7 cm x 4.3 cm x 5.6 cm.

Doxie Onen saa reilulla sadalla punnalla kotiinkuljetettuna brittien Amazonilta. Suosittelen.