Loistava kampanja!

Törmäsin Sean Traviksen senaattivaalikampanjaan taannoin Diggin kautta. Hänellä vaikutti olevan kunnianhimoinen tavoite saada netistä 3000 lahjoittajaa kampanjalleen, vaikka oli aiemmin aivan tuntematon.

Miten hankkia rahoittajia? Olisiko mitään, jos tekisi hassun sarjakuvan, joka kertoisi, mitä ehdokkaalla on oikeasti sanottavana?

Näemmä olisi. Sitten viime näkemän, rahoitus oli saatu kasaan.

Koskettavaa. Tämä on se Internet, jonka minä tunnen.

via Hirvinen

Uusinta 8: Harrastelijasta ekspertiksi, 8,7 sekuntia

Kolumni on viimeinen ylioppilaskuntalehtiin kirjoittamani kolumni. Tämä julkaistiin Kylteri-lehden viisivuotisjuhlanumerossa. Kirjoitin ensimmäiseen Kylteriin kolumnin ja lopetin viisivuotisjuhlanumeroon valmistumiseni jälkeen.

Me ihmiset olemme kummallisia – meillä on mielipiteet sellaisista aiheista, joista emme tiedä yhtään mitään.

Taannoin eräs toisessa koulussa opiskeleva avautui minulle erittäin tuohtuneena ja kertoi, että kauppakorkeassa päästetään läpi aivan liian huonoja graduja. Lisäksi keskimäärin gradujen taso on kuulemma todella huono. Kysyin avautujalta, moneenko graduun ja mille laitoksille tehtyihin graduihin hän oli tutustunut. Ei yhteenkään, mutta hänen kaverinsa olivat saaneet ne kuulemma liian nopeasti valmiiksi (tässä vaiheessa lukijat voivat arvailla, oliko hän itse valmistunut vielä).

Seuraavalla viikolla minut pysäytettiin rautatieasemalla ja pyydettiin nimeäni adressiin EU-perustuslain muuttamisesta järjestettävän kansanäänestyksen puolesta. Nimien kerääjä oli lähellä käydä kimppuun kun ilmoitin, että vastustan kansanäänestystä EU-perustuslaista. En usko niin millään, että riittävä määrä kansaa tutustuu perustuslakiin, ymmärtää perustuslain ja vielä ymmärtää perustuslain muutokset. Olen silti varma, että kansalla on toki vahvoja mielipiteitä aiheesta.

Mitä vähemmän tiedämme aiheesta, sitä vahvempia ja kärkevämpiä mielipiteemme ovat.

Miksi muutoin vahvimmat mielipiteet maahanmuuttajista vaikuttaisivat olevan alueilla, joissa ei juuri maahanmuuttajia näy?

Välittömästi kun tehdään energiapolitiikan päätöksiä, kaikista (sekä puolesta että vastaan olevilla puolilla) tulee yhtäkkiä energiatekniikan asiantuntijoita, jotka osaavat arvioida, millaisia ympäristövaikutuksia eri vaihtoehdoilla on. Vaikka olen aktiivisesti etsinyt, en ole löytänyt tutkimusta, jonka olisi maksanut neutraali taho ja tulokset olisivat osoittaneet jommankumman ydinvoimapäätöksen olevan selkeästi parempi.

Heti, kun iltapäivälehti puhuu jostain lapsien oloihin vaikuttavasta erikoisuudesta, kaikista haastateltavista tulee eksperttejä kasvatuspsykologiassa ja taustatekijöiden syiden ja seurauksien ymmärtämisessä. Valtiotieteilijä humahtaa välittömästi kaupunkisuunnittelijaksi ja kasvatuspsykologiksi ja kertoo, ettei kerrostalossa – saati sitten kaupunkialueella yleensäkään – voi kasvaa tasapainoisia lapsia.

Sekatyömies Reino, 59 vuotta, nähdessään HIMin keikan televisiosta muuttuu musikologiksi ja psykologiksi yhtä aikaa. Reino on hyvin vahvasti sitä mieltä, että jos jossain kuolemaan viittaavassa saati sitten mollivoittoisessa – puhumattakaan kovaäänisestä – näkee jotain puoleensavetävää, täytyy olla henkisesti häiriintynyt ja epätasapainoinen. Mitä todennäköisimmin hautoo itsemurhaa. Tietenkin, koska kaiken, mitä emme ymmärrä, täytyy olla täyttä skeidaa.

Seuraavana samasta HIMiä sylkeneestä televisiosta pulahtaa Levyraati, jossa Antti Tuisku analysoi Giant Robotin kappaletta Public = Shopping. Antti ilmoittaa tiukasti, että hänen mielestään kertosäkeessä ei ole oikein sisältöä. Eipä tietenkään ole sisältöä, koska kappalehan vain pohjautuu laulajan, arkkitehti Tuomas Toivosen lopputyöhön kaupunkitilan muuttumisesta julkisesta sosiaalisesta tilasta kaupalliseksi tilaksi ja ihmisen odotetuista rooleista kuluttajana, työntekijänä ja koti-ihmisenä. Sen rinnalla toki syvällinen tuntoja tulkitseva ”hei hei mikä sulla on, miks’ oot levoton” on toki sellaista jossa on sisältöä.

Kauppakorkeakoulun käytävillä kuuli usein, että markkinointi on hirveän helppoa. (Ainakin insinöörien näkökulmasta ja niiden mielestä, jotka ovat vetäisseet yhden kirjatentin aiheesta.) Tämähän on hyvin linjassa sen kanssa, kuinka suomalaiset insinöörituotteet valtaavat maailman, kun … ei kun siis hetkinen, suomalaisethan ovat aina innovoineet, mutta maailmanvalloitus tyypillisesti hyytyy siihen, kun ei osata markkinointia.

Markkinointihan tunnetusti on vain golfin pelaamista työaikana Sarfvikissä, kokkelin imurointia julkkismimmien vatsalta ja tyhjien ylisanojen keksimistä Powerpoint-presiksiin. Koska se on näin helppoa, meillä kaikilla on portit auki suurien pörssiyritysten markkinointijohtajiksi viisinumeroisille kuukausipalkoille ja miljoonien optio-ohjelmiin, mutta me markkinointihörhöt ainoastaan laiskuuttamme emme ota niitä paikkoja vastaan. Omalta kohdaltani keskeinen ongelma lienee, etten ole kiinnostunut mistään kolmesta yllä mainitusta kuulemma keskeisestä aktiviteetistä.

Koska menneiden aikojen kolumnejani on syytetty liiasta kovuudesta ja epäinhimillisyydestä, haluan tässä osoittaa inhimillisyyttä. Teen itseni naurunalaiseksi esittämällä seuraavassa kaksi vahvaa ja surrealistista mielipidettä aiheista, joista en ymmärrä yhtään mitään.

En ole koskaan käynyt Uudessakaupungissa, joten päätän, että siellä on todella huonoja baareja ja ikävä meininki. Lisäksi parkkipaikkoja on tosi huonosti.

En ole seurannut asuntokauppaa viime aikoina, joten ilmoitan, että nyt on tosi hyvä aika ostaa asunto, kun kerran asunnonvälittäjätkin sanovat niin. (Miksipä asunnonvälittäjät valehtelisivat lehtihaastatteluissa ja mielipidemittauksissa tehdäkseen itselleen lisäkauppaa?)

Haluan omistaa tämän kolumnini kaupunginosalehtemme kolumnistille, joka ottaa joka numerossa esille jonkun aiheen, josta hän ei tiedä eikä ymmärrä mitään ja esittää sen jälkeen siitä liudan loistavia ja kärkeviä mielipiteitä, kuten ”miksi emme muka voi sensuroida Internetiä”.

Tämä kolumni päättää kesäuusintojen sarjan. Palaamme tavalliseen ohjelmaan.

Uusinta 7: Pesukoneenne pysähtyvät vuodenvaihteessa

Kolumni on uusinta vuodelta 1999 ylioppilaskunnan lehdestä.

Pian koittaa paljon pelätty, mutta myös odotettu vuosi 2000. Usein kuulee sanottavan, että silloin kaikki alkaa alusta. Hetkinen, mietitäänpäs uudestaan. Mikä alkaa alusta? Mistä kaikki tämä kohu johtuu? Yhtään mikään ei ala alusta – itse asiassa juuri mikään ei muutu juuri mitenkään. Miksi touhotetaan uuden vuosituhannen tekijöistä? Mitä erikoista seuraavissa vuosissa tähän nykyiseen verrattuna on? Olisiko se jonkinlainen rajapyykki, vaikka emme käyttäisikään kymmenjärjestelmää? Tuskinpa, siis juhlikaamme vuoden vaihteessa kymmenjärjestelmän kunniaksi!

Jokin sentään muuttuu. Ehdottomasti parasta vuodessa 2000 on se, ettei enää minkään Ostos-TV:n esittelemän ihmevempaimen nimi voi enää olla Vipstaaki 2000, koska se alkaa kuulostaa vanhanaikaiselta viitatessaan menneisyyteen. Ah onnea! Vaan on tuossa maagisessa luvussa paljon muutakin hyvää. Vuoden vaihduttua ei yksikään maailmanlopunennustajalahkon johtaja meuhkaa enää vuosituhannen vaihteessa saapuvasta Harmagedonista. Ainutkaan tietotekniikkakonsultti ei silloin kiertele pelottelemassa yrityksiä ja tarjoamassa palveluitaan Y2k-bugin korjaamiseksi. Eikä tämän paljonpuhutun vuoden alettua kukaan vuosituhatbugin tiimoilta naistenlehdistä lukenut perheenemäntä luule, että hänen vastahankittu pesukoneensa hajoaa vuodenvaihteessa, koska uusissa pesukoneissa on kuulemma mikroprosessori, joka luonnollisesti sekoaa ’99:n muuttuessa mystiseksi ’00:ksi. Melko hienoa on myös se, ettei ensi vuonna kukaan sarkastinen Punis-toimittaja enää irvaile vuosituhatvouhottajille.

Kaikesta tuosta ihanuudesta huolimatta vuoden 2000 tuleminen ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Taatusti hirveintä vuosituhannen vaihteessa on se, kun ihmiset tappelevat siitä, milloin uusi vuosituhat alkaa. Alkaako se 1.1.2000 vai 1.1.2001? Oliko ajanlaskumme ensimmäinen vuosi nolla vai yksi? Minua ei kiinnosta pätkääkään. Minulla on ratkaisu tuohon mitäänsanomattomaan tappeluun. Tekisimmekö vaikkapa sopimuksen, että olemme jo nyt kolmannella vuosituhannella? Eikös kuitenkin tuo ajanlaskumme alku laskettu jokseenkin päin seiniä keskiajan kalenterimunkkien toimesta? Tämän ansiosta kolmas vuosituhat oikeastaan alkoi jo pari vuotta sitten. No voihan helvata, unohdin kokonaan juhlia uutta vuosituhatta!

Uusinta 6: Suomi haluaa oman Dennis Rodmanin!

Kolumni on uusinta kultaiselta 90-luvulta ylioppilaskunnan lehden kolumnista.

Kesän suurien urheilukilpailujen myötä olemme päässeet nauttimaan Tulosruudun urheilullisesta annista ja sporttisankareiden lausunnoista. Valitettavasti nämä Suomea maailmankartalle hikoilevat urheilijat eivät liiemmin pääse kuuluisuudesta ja mammonasta nauttimaan, kun taasen mainostauolla Dennis Rodman kerää sievoisen potin näyttäytymällä mainoksessa. Missä on vika? Emmekö me osaisi täällä Suomessa tehdä samaa?

Haluan auttaa nousevia urheilijoita. Tarjoan käyttöön vallankumouksellisen tavan saada sponsoreita, juorulehtien haastattelupalkkioita, kauniita naisia tai komeita miehiä, nopeata rahaa, kiiltäviä urheiluautoja, kalleimpia design-vaatteita ja ilmaisia kaukomatkoja. Kaikkein parasta suunnitelmassani on, ettei urheilullisten taitojen tarvitse olla kovin kaksiset. Riittää, että on vaikkapa joku jämäpelaaja jossain jääkiekon liigajoukkueessa, keskinkertainen jalkapalloilija tai yksilölajeissa kuka tahansa, jota haastatellaan usein. Avain menestykseen on mediassa.

Suuri suunnitelma toimii näin: Joka kerta, kun media on paikalla, pitää valmistella joku mahdollisimman rankka lausunto. Ei ole liiemmin väliä, mitä sanoo, kunhan sanoo sen mahdollisimman rankasti. Edes sillä ei ole liiemmin väliä, liittyykö se mitenkään päivän peliin. Oikeastaan olisi melkein parempi, ettei kommentoi mitään urheiluun liittyvää ollenkaan. Urheilutapahtumien kommentointihan on oikeasti melko tylsää. Lausuntojen pitää olla repivämpiä. Jokseenkin vaikkapa seuraavasti:

– Mitkä olivat mielestäsi tämän päivän pelin kulminaatiopisteet? Olivatko ne viisikkopelaaminen, kaksinkamppailujen voittaminen ja erikoistilanteet?
– Minun mielestäni Yleisradion tulisi tukea pornotuotantoa ja esittää hyvin tehtyä ja kasvattavaa pornoa kanavillaan iltaisin vastapainoksi kaapelikanavien mauttomalle ja törkeän misogyniselle halpatuotantoroskalle.
– Ah, anteeksi, kuulit kysymyksen varmaankin väärin… ja haluan huomauttaa, että olemme suorassa lähetyksessä koko maahan.
– Siksipä juuri. Hitot tässä mitään kulminaatiopisteistä puhumaan. Puhu valmentajalle, jos sellaisista haluat jutella. En minä ole pelitaktiikan ekspertti, vaan pelaaja. Tähän samaan hengenvetoon voisinkin sanoa, että minusta koulujen yläasteen musiikin pakolliseen oppimäärään voitaisiin lisätä nykyistä pintaraapaisua huomattavasti laajempi rockmusiikin historia, koska sillä on ollut erittäin merkittävä rooli nykyisen populaarikulttuurin muodostajana. Nykyisen populaarikulttuurin vaikutusta yhteiskuntaan ei sovi väheksyä, vaikka konservatiivinen koululaitos ei tunnusta sen ymmärtämisen olennaisuutta.

Korkeintaan pari tällaista haastattelua tarvittaisiin, ennen kuin olisi vankka kannattajakunta – mikä johtaisi siihen, että fanituotteet menisivät kaupaksi, katsojaluvut nousisivat ja kaikki hardcore-henkiset firmat olisivat kilpaa tarjoamassa sponsoridiilejä. Haastateltavaksi tulisi kutsuja useammin. Henkilöstä tulisi ilmiö tuota pikaa. Ainoa, mistä pitäisi lausuntojen lisäksi pitää huolta, olisi se, ettei kunto repsahda aivan täysin, ettei lennä joukkueesta pihalle – vaikkakaan joukkueen talousjohto ei kovin herkästi päästäisi moista fanituotekultakaivosta näpeistään. Lausuntojen tunnuspiirteinä tulee olla aina se, että esittää ne älykkään oloisesti ja sisällön tulee olla mahdollisimman rankkaa. Hyvää sisältöä on kaikki, jossa on paljon tabuja ja kaikki, mikä ärsyttää konservatiivisia piirejä. Mainioita jutunjuuria ovat vaikkapa televisioväkivalta, seksi, rock, päihdepolitiikka, lastenkasvatus, sensuuri ja ihmisten typeryys.

Jääkiekkokausi alkaa pian. Tarjoan kenelle tahansa nopeasuiselle ja kylmähermoiselle urheilijalle valmiiksi kirjoitettuja lausuntoja kohtuullista rahallista korvausta vastaan.

Uusinta 5: Verta kentälle!

Kolumni on uusinta vuoden 1999 ylioppilaskuntalehden kolumnista.

Yleinen harhaluulo on, että jääkiekko on urheilua. Monet lätkäjoukkueet nimittävät itseään jopa urheiluseuroiksi. Ainakin se jääkiekko, mitä SM-liigatasolla tai NHL:ssä pelataan, on hyvin organisoitua liikunnallista massaviihdettä. Ihan oikeasti, jos kyseessä olisi urheilulaji, voisiko pienestäkään nyrkkitappelusta selvitä ilman pitkiä pelirangaistuksia? Kuvitelkaa pituushyppääjä tempaisemassa kilpakumppaniaan turpaan ennen kilpailusuoritusta.

Jossain on kuitenkin ymmärretty jääkiekon viihteellisen puolen perimmäinen olemus. Like-Uutisten numerossa 6/99 HIFK:n johtohahmo Frank Moberg toteaa: ”Mutta tottakai me pidetäään meidän brändistä kynsin hampain kiinni. Pyritään toteuttamaan joka vuosi sellainen pelityyli, joka tukee meidän imagoa.” Eli pelityyliä ei edes yritetä valita tehokkuuden perusteella, vaan sen perusteella, mitä fanit haluavat. Häkellyttävää rehellisyyttä. Eikö viihteen pitäisikin tarjota juuri sitä, mitä maksavat asiakkaat haluavat?

Mitä yleisö tahtoo? Olen tarkkaillut ihmisten reaktioita jäähallissa ja huomannut, että yleisö tahtoo ensisijassa tappeluita ja toissijaisesti hienoja maaleja. Vai ulvooko yleisö innoissaan, kun joukkueet karvaavat taktisesti oikein tai ottavat juuri oikeassa kohtaa aikalisän? Alkavatko katsojat haukotella ja lähtevät käymään tuopillisella, kun tappelu alkaa? Ehei, ihmiset haluavat verta kentälle. Hienojen maalien tarjoamisessa kilpailu on jo liiankin veristä. Toisinaan toiminta muistuttaa jopa urheilua. Sen sijaan jääkiekon alalla on vielä tilaa väkivallalle.

Syksyn ensimmäisessä Punakulmassa esittelin keskinkertaiselle urheilijalle tien tähtiin Dennis Rodman -taktiikalla. Sarja jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on altavastaajan asemassa oleva jääkiekkojoukkue ja Taktiikka Sika. Otetaan yksi liigajoukkue, joka kaipaa lisää yleisöä halliinsa. Kauden alussa palkataan joukkueeseen halvalla viidestätoista kahteenkymmeneen täysiveristä tappelijaa edullisesti. Jokaisessa ottelussa pahoinpidellään vastustajan joukkue mahdollisimman pahasti välittämättä rangaistuksista. Mainonta perustuu yksinkertaiseen konseptiin: ”Tule katsomaan, kun liigan huippujoukkueet saavat turpaansa.” Jokaisessa ottelussa halli on täynnä yleisöä. Fanituotteet menevät kaupaksi kuin leipä.

Taktiikkaan liittyy pieniä ongelmiakin, jotka tosin ovat voitettavissa. Koska maalinteosta ei luonnollisista syistä tule mitään, joukkue tippuu kauden jälkeen divariin. Divarikautta varten palkataan edellisen kauden tuotoilla hyvä taitojoukkue. Joukkue nousee divarin reippaasti isoimmalla budjetilla takaisin liigaan seuraavaksi kaudeksi. Aloitetaan sykli alusta. Joukkueen talous voi hyvin. Sitten, kun joukkueen talous voi riittävän hyvin, voidaan ostaa toinen liigajoukkue, joka vaihtaa vuorovuosin pelaajia alkuperäisen joukkueen kanssa. Taitopelaajat pannaan aina divarivuorossa olevaan joukkueeseen ja tappelijat liigaan. Tällöin yleisö saa joka vuosi sitä mitä tahtoo.

Uskallatko väittää, etteivät tämän joukkueen pelit kiinnostaisi tavallista runkosarjaottelua enemmän?

Kirjoittaja vastustaa väkivaltaa kaikissa muodoissaan jääkiekkokaukalon ulkopuolella.