Kolumni on uusinta vuoden 1999 ylioppilaskuntalehden kolumnista.

Yleinen harhaluulo on, että jääkiekko on urheilua. Monet lätkäjoukkueet nimittävät itseään jopa urheiluseuroiksi. Ainakin se jääkiekko, mitä SM-liigatasolla tai NHL:ssä pelataan, on hyvin organisoitua liikunnallista massaviihdettä. Ihan oikeasti, jos kyseessä olisi urheilulaji, voisiko pienestäkään nyrkkitappelusta selvitä ilman pitkiä pelirangaistuksia? Kuvitelkaa pituushyppääjä tempaisemassa kilpakumppaniaan turpaan ennen kilpailusuoritusta.

Jossain on kuitenkin ymmärretty jääkiekon viihteellisen puolen perimmäinen olemus. Like-Uutisten numerossa 6/99 HIFK:n johtohahmo Frank Moberg toteaa: ”Mutta tottakai me pidetäään meidän brändistä kynsin hampain kiinni. Pyritään toteuttamaan joka vuosi sellainen pelityyli, joka tukee meidän imagoa.” Eli pelityyliä ei edes yritetä valita tehokkuuden perusteella, vaan sen perusteella, mitä fanit haluavat. Häkellyttävää rehellisyyttä. Eikö viihteen pitäisikin tarjota juuri sitä, mitä maksavat asiakkaat haluavat?

Mitä yleisö tahtoo? Olen tarkkaillut ihmisten reaktioita jäähallissa ja huomannut, että yleisö tahtoo ensisijassa tappeluita ja toissijaisesti hienoja maaleja. Vai ulvooko yleisö innoissaan, kun joukkueet karvaavat taktisesti oikein tai ottavat juuri oikeassa kohtaa aikalisän? Alkavatko katsojat haukotella ja lähtevät käymään tuopillisella, kun tappelu alkaa? Ehei, ihmiset haluavat verta kentälle. Hienojen maalien tarjoamisessa kilpailu on jo liiankin veristä. Toisinaan toiminta muistuttaa jopa urheilua. Sen sijaan jääkiekon alalla on vielä tilaa väkivallalle.

Syksyn ensimmäisessä Punakulmassa esittelin keskinkertaiselle urheilijalle tien tähtiin Dennis Rodman -taktiikalla. Sarja jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on altavastaajan asemassa oleva jääkiekkojoukkue ja Taktiikka Sika. Otetaan yksi liigajoukkue, joka kaipaa lisää yleisöä halliinsa. Kauden alussa palkataan joukkueeseen halvalla viidestätoista kahteenkymmeneen täysiveristä tappelijaa edullisesti. Jokaisessa ottelussa pahoinpidellään vastustajan joukkue mahdollisimman pahasti välittämättä rangaistuksista. Mainonta perustuu yksinkertaiseen konseptiin: ”Tule katsomaan, kun liigan huippujoukkueet saavat turpaansa.” Jokaisessa ottelussa halli on täynnä yleisöä. Fanituotteet menevät kaupaksi kuin leipä.

Taktiikkaan liittyy pieniä ongelmiakin, jotka tosin ovat voitettavissa. Koska maalinteosta ei luonnollisista syistä tule mitään, joukkue tippuu kauden jälkeen divariin. Divarikautta varten palkataan edellisen kauden tuotoilla hyvä taitojoukkue. Joukkue nousee divarin reippaasti isoimmalla budjetilla takaisin liigaan seuraavaksi kaudeksi. Aloitetaan sykli alusta. Joukkueen talous voi hyvin. Sitten, kun joukkueen talous voi riittävän hyvin, voidaan ostaa toinen liigajoukkue, joka vaihtaa vuorovuosin pelaajia alkuperäisen joukkueen kanssa. Taitopelaajat pannaan aina divarivuorossa olevaan joukkueeseen ja tappelijat liigaan. Tällöin yleisö saa joka vuosi sitä mitä tahtoo.

Uskallatko väittää, etteivät tämän joukkueen pelit kiinnostaisi tavallista runkosarjaottelua enemmän?

Kirjoittaja vastustaa väkivaltaa kaikissa muodoissaan jääkiekkokaukalon ulkopuolella.

Kolumni on uusinta vuosituhannen vaihteen ylioppilaskuntalehden kolumneista.

Nyt riittää. Monissa yhteyksissä on annettu ymmärtää, etteivät kopiokoneet ole maailman alhaisimpia laitteita, niiden suunnittelijat eivät olisi Hitlerin kätyreitä ja valmistajat eivät tahtoisi pahaa kaikille maailman ihmisille. Tämä kaikki on valheellista propagandaa. Kopiokoneet ovat todellisuudessa julma salajuoni.

Ensimmäisessä vakavasti otettavassa työpaikassani otin joka ainoa päivä 31 nippua kopioita raporteistani ja pistin jakeluun. Jo silloin ihmettelin, mikä kumma siinä minun käyttämässäni kopiokoneessa oikein on. Se kun ei tunnu selviävän yksinkertaisimmastakaan tehtävästä tukkimatta koko konetta. Kovasti kiinnosti myös, miksen osannut käyttää sitä konetta kunnolla, vaikka opin hetkessä käyttämään äärimmäisen epäkäyttäjäystävällistä ja hankalaa tehdastietojärjestelmää. Ehkä olin tyhmä. Luulin, että oli vain käynyt huono säkä – siihen firmaan oli ostettu ison perheauton hintainen kopiokone, jota ei osannut kukaan käyttää, eikä se hinnastaan huolimatta toiminut ja huoltomiehet kävivät korjaamassa sitä melkein yhtä usein kuin siivooja tyhjensi paperikorin kopiohuoneesta.

Olin väärässä. Käydessäni armeijassa tein jälleen tuttavuutta kopiokoneiden kanssa. Eihän sekään pirulainen toiminut alkuunkaan niin kuin piti. Jumitti papereita ja lajittelunkin kanssa oli vähän niin ja näin. Huolto ei tosin käynyt aivan yhtä usein. Kun minulla oli nelisen kuukautta armeijaa jäljellä, kopiokone alkoi vilkuttaa huoltovaloaan. Minulle kerrottiin, että huolto on jo tilattu. Neljä kuukautta myöhemmin huolto oli edelleen tilauksessa. Ehkä se kone vilkuttelee vieläkin.

Seuraavassa työpaikassa – jälleen kopiokoneita. En ollut enää yhtään yllättynyt siitä, etteivät ne toimineet. Ei ollut uutta, ettei kaksipuoleisten kopioiden ottaminen onnistunut kuin kerran tuhannesta. Kokemuksesta viisastuneena, kerran koneen jumittaessa ja sekoittaessa erään ison ja vaivalloisen kopiourakan, en alkanut hakata konetta. Sen sijaan otin paperini ja menin toimistooni rauhoittumaan vartiksi ennen kuin aloitin kaiken taas alusta.

Monet teistä ovat varmaankin tutustuneet koulumme A-siiven alakäytävällä oleviin kopiokoneisiin. Kopioin juuri äskettäin noin 450 sivua materiaalia kolmesta eri kirjasta. Käänsin 450 kertaa sivua. Painoin 450 kertaa kopionappia. Maksoin 450 kertaa 30 penniä per kopio. Illalla kotona huomasin, että melkein joka toinen sivu katkeaa kesken oikealta puolelta. Niin herkullisesti katkeaakin, että yleensä jää kahdesta kolmeen kirjainta pois. Lue siitä nyt sitten tenttiin.

Tässä kopiokoneessa kun lasi olikin selkeästi leveämpi kuin kopioala. Joten zoomatessa se vain katkaisikin sivun kesken kaiken, mutta juuri niin näppärästi, ettei se tapahtunut jokaisella sivulla. Juuri siten, ettei sitä huomannut vasta kuin kotona lajitellessa. Tarvitsen uudet pelihousut, koska vanhat repesivät. Myös pinna ja hihat kärsivät palovaurioita. Keitti myös yli.

Vihaan kopiokoneita koko sydämestäni. Ihminen on lentänyt jo 30 vuotta sitten Kuuhun, mutta nykyteknologialla ei pystytä rakentamaan toimivaa kopiokonetta. Tunsin käsittämättömän hyvänolontunteen, kun Konttorirotissa pahoinpideltiin faksi pesäpallomailoilla. Vaikka se olikin vain faksi, oli se tarpeeksi lähellä kopiokonetta ollakseen kiihottavaa. Kopiokoneen purkaminen pesäpallomailalla on aina ollut fantasiani. Jonakin kauniina päivänä vielä toteutan sen.

Kolumni on uusinta vuosituhannen vaihteesta ylioppilaskunnan lehdestä.

Riitta Uosukainen – kansanedustaja, eduskunnan puhemies, presidenttiehdokas ja äidinkielenopettaja, joka kirjansa lainatuimmassa kohdassa ei osannut kirjoittaa sanaa ”reva” oikein – on alunperin karjalainen. Hän on kertonut haluavansa Karjalan takaisin Suomelle ilman siellä asuvaa väestöä.

Minä taasen en ymmärrä, mitä ihmettä tekisimme tyhjällä ja ankealla maa-alueella. Varsinkin kun Karjalan takaisin saaminen vaatisi sen, että kymmenille tuhansille ihmisille sanottaisiin: ”Muuttakaa johonkin muualle, kiitos. Meitä ei kiinnosta, vaikka te olette koko ikänne asuneet täällä. Ottakaa kamanne nopeasti, jättäkää kotinne ja menkää mahdollisimman kauas.” Koska tällaisen ehdotuksen tekemisestä selviää hengissä – ja silti saa olla presidenttiehdokkaana, oletan väestön tyhjentämisen ja rajojen siirtämisen olevan periaatteellisessa mielessä validi ajatus.

Jos ihmisiä kerran voi siirrellä ja maa-alueita vaatia takaisin, haluan ottaa osaa keskusteluun. Minä haluan Kalifornian takaisin. Kalifornia on jossain vaiheessa ollut täysin varmasti osa Suomea. Ainakin jossain alkuräjähdyksen tietämillä, ellei muutoin. Voisin tehdä tietenkin tutkimusta tästä ja esittää jonkinlaista todistusaineistoa, mutta en usko moista tarvittavan. Sitäpaitsi jännitys ja tunne katoaisivat täysin tieteellisen näytön edessä. Uskottavahan se on muutenkin, että Kalifornia on erottamaton osa Suomea. Meille on annettu geeneissämme se, että kotimme on aina Kaliforniassa Uosukaisen Karjalan tapaan.

Minun mielestäni Kalifornia voitaisiin tyhjentää täysin Amerikan intiaanialkuperäisväestön syrjäyttäneestä jenkkialkuperäisväestöstä. Tai ei aivan täysin. Los Angelesissa sekä San Franciscossa on lukuisia hyviä bändejä. Ne saisivat toki jäädä, kunhan keskittyisivät tekemään musiikkia levy per vuosi -tahdissa. Myös rantatytöt (ja tasa-arvon nimissä myös rantapojat) voivat jäädä, kunhan lupaavat hengata rannalla mahdollisimman paljon. Quentin Tarantino saa myös jäädä, kunhan ottaa Suomen kansalaisuuden.

Alkuperäisväestön lähdettyä voidaan käydä jakamaan alueita. Edellä mainitulle Tarantinolle luonnollisesti annetaan puolet Hollywoodista. Toinen puoli Hollywoodista annetaan Aki ja Mika Kaurismäen käyttöön. Renny Harlin sekä muut big-budget-no-brain-elokuvien tekijät karkotetaan Albaniaan tekemään elokuviaan, kunnes muuttavat tyyliä tai vaihtavat alaa. Kaikki merkittävimmät levytysstudiot jaetaan parhaiden suomalaisten bändien kesken. Kaikki merkittävimmät rantatytöt jaetaan sarkastisten kolumnistien kesken. Jos Ruben Stilleriltä ja Jari Saariaholta jää joitain yli, ylimääräiset annetaan pohjoishelsinkiläisille sarkastisille kolumnisteille.

Jenkkien huoli Kalifornian katoamisesta saadaan helposti voitettua. Kiinnitetään huomio aivan toisiin asioihin. Aitoamerikkalaiseen tapaan mikä tahansa absurdi perätön väite uppoaa, jos sen sanoo tarpeeksi vaikutusvaltainen taho. Väitetään Jay Lenon, Jerry Falwellin, Suomen presidentin ja hallituksen suulla, että kaikki Suomen naispresidenttiehdokkaat ovat harrastaneet villiä ryhmäseksiä Bill Clintonin, Monica Lewinskyn, Elviksen, Ally McBealin, Muumipeikon ja South Parkin Kennyn kanssa sekä Clintonin presidentinvaalikampanjan että presidenttikauden aikana. Asia tulee kertoa yksityiskohtia säästelemättä. Tämä uutinen täyttää kaiken Yhdysvaltain mediatilan puoleksi vuodeksi, eikä kukaan pysty huomaamaan, että yksi pieni Kalifornia katosi yhtäkkiä Suomelle. Minkäänlaisiin lakiteknisiin juttuihinkaan ei voida Kalifornia-asiassa vedota, koska kaikki lakimiehet ja syyttäjä Kenneth Starr olisivat seuraavat viisi vuotta orgiajutun kimpussa.

Suomessa on liian kylmää. Kalifornia takaisin! Surf’s up!

Kolumni on uusinta 90-luvulta. Tämä on osa kaksi kahdeksanosaisessa sarjassa kesäuusinnoista vuosituhannen vaihteesta.

Kun olen käynyt pyörimässä sekä työntekijänä että asiakkaana eri firmoissa, olen huomannut selkeän tarpeen – monissa yrityksissä tarvittaisiin ulkopuolista insulttiapua. Joskus henkilökemiat eivät aivan pelaa ja tunnelma kiristyy. Kiristymistä pahentaisi entisestään se, että alettaisiin etsiä syyllisiä ja tappelemaan firman sisällä. Ehei, näin ei kannata tehdä. Ei silti kannata antaa ihmisten selvitä ilman solvauksiakaan. Oikeuden täytyy tapahtua ja ihmisten tulee saada kuulla kunniansa.

Joten – tässä vaiheessa insulttiyritys astuu sisään. Insulttiyrityksen liikeidea on tuottaa nimettömiä solvauspalveluja niille, jotka eivät välttämättä itse pysty tai halua solvata työtovereitaan tarpeeksi tulisesti tai tarvitsevat nimettömyyden suojaa. Kun insulttiyrityksestä tilataan insultti, insultoija tulee insultoitavaan yritykseen, kerää tietoa kohdehenkilöstä ja formuloi strategian.

Tarpeen mukaan insultoija etenee joko ammatillisten, henkilökohtaisten, ulkonäöllisten tai tusinainsulttien taktiikalla. Ammatillisiin insultteihin kuuluu esimerkiksi: ”Juokse nyt äijä mutkia, sinun markkinointistrategiasi on naula tämän yrityksen arkkuun. Ei näytä sullakaan olevan pienintäkään näkemystä mistään. Mitä oikein teet tällä alalla?” Henkilökohtaiset insultit ovat usein myös tehokkaita. ”Ei ihme, ettei täällä työpaikalla töistä ei tule mitään, kun vaan kaiket illat istut Kallion räkälöissä.” Monet meistä eivät sitten yläasteaikojen ole harjoitelleet ulkonäöllisiä insultteja – tai edes kuulleet niitä. ”Olet tainnut viime aikoina vähän lihoa. Ei täällä kukaan uskonutkaan että se olisi enää mahdollista, mutta näköjään yllätit kaikki.” Kun mikään muu ei toimi, siirrytään tusinainsultteihin. ”Harvoin näkee noin typerää ihmistä. Susta ei kyllä kukaan pidä.” Tusinainsultit perustuvatkin laadun sijasta määrään. Tusinainsultteja pitää nimensä mukaisesti tarjoilla vähintään tusinan sarjoissa.

Nykytrendi kaiken muun kuin ydinliiketoiminnan ulkoistamiseen on vahva, mutta usein henkilöstöasioissa se on jäänyt puolitiehen. Tuskin mikään yritys on itseriittoinen solvausten suhteen. Solvausten ulkoistamisella saadaan henkilökemia paremmaksi, koska ihmiset eivät hauku toisiaan, vaan solvaukset henkilöityvät ulkopuolisiin insultoijiin. Myös työaika voidaan käyttää tehokkaammin, koska ei tarvitse kytätä toisten heikkoja puolia ja miettiä sopivia sutkautuksia. Ilmapiiri rentoutuu, koska kaikkien syvimmät vihatkin sanotaan julki ja mitään ei jää hampaankoloon.

Insulttiyritysten tulevaisuus on turvattu. Kunhan ensimmäiset suomalaiset insulttiyritykset listautuvat pörssiin, voidaan odottaa ennätykset rikkovaa kasvua. Sitä odotellessa, älkää yllättykö, jos siististi pukeutunut insultoija saapuu toimistoonne insultoimaan. Olkaa yhteistyökykyisiä ja loukkaantukaa hänen puheistaan, niin säästämme kaikki aikaa ja vaivaa.

Kolumni on uusinta vuosituhannen vaihteen ylioppilaskuntalehden kolumnista.

60-luvulla hallitsivat Hendrix, Woodstock ja Vietnam. 70-luvulla meille esiteltiin Travolta, disko ja afrokampaukset. 80-luvulla kotitietokoneiden maihinnousu, Kekkosen ajan loppu ja Tšernobyl. Mitä meille jää 90-luvusta?

Muutama viikko sitten Melissa-virus iski ja koko maailma oli polvillaan. Sähköpostijärjestelmät suljettiin ja virustorjuntaohjelmatalojen serverit tukkeutuivat. Keino, jolla tämä pommi saatiin räjähtämään, oli hyvin yksinkertainen ja ovela. Joku oli keksinyt laittaa viruksen tiedostoon, jossa piti olla WWW:n maksullisten pornoservereiden salasanoja. Laittoipa, pahalainen, tuon tiedoston vielä alt.sex-keskusteluryhmään ja muutaman sekunnin päästä informaatioyhteiskunta alkaa yskiä. Ei voisi olla paljon 90-lukulaisempaa tapaa saada maailma polvilleen.

Emme elä onnelassa. Onneksi media muistuttaa meitä siitä ja tarjoaa meille kaikki sodat ja kriisit reaaliajassa. 80-luvun Rambo on nössöjen kamaa – näinä ihmeiden päivinä tosi kovaa tavaraa saadaan CNN:ltä suorana ja autenttisena! Oltiinpa sitten Persianlahdella tai Kosovossa, kamerat ovat eturintamassa. Eikä ennen 90-lukua O.J. Simpsonin oikeudenkäynnistä olisi saatu mainiota mediatapahtumaa – saati sitten siitä viihteellisestä kriisistä, joka alkoi Valkoisen Talon harjoittelijatytön suorittamasta fellaatiosta. Taisi olla vuosituhannen kalleimpia kyytejä.

Osaammepa onneksi Suomessakin avata suumme. Ennen niin hiljaiset ja jurot suomalaiset alkoivat avautua bussissakin. Emme tietenkään vierustoverille, vaan kännykällemme. Jos emme kirjoita tekstiviestiä, kyselemme kovaan ääneen, missä ystävämme ovat ja mitä he sanoivatkaan, kun kuuluu niin huonosti. Kaiken tämän teemme puristaen rystyset valkoisena Nokiaa, joka on suurin ylpeyden aiheemme. Olemmehan toki joka ainoa osallistuneet suuren Nokiamme menestykseen. Esimerkiksi minä olen ajanut useita kertoja Länsiväylää pitkin Keilaniemen pääkonttorin ohi, joten ilmeisesti minullakin lienee aihetta paukutella henkseleitäni ulkomaaneläville telekommunikaatiosektorin osaamiseni ansiosta. Nuo muiden maiden asukithan kuulemma vielä paiskovat kihlasormuksiaan koskeen, kuten mekin vielä menneinä vuosikymmeninä. Nykyään vain siirrämme entiset paremmat puoliskomme toiseen soittajaryhmään Nokian 6000-sarjalaisessamme.

Olemme tällä vuosikymmenellä nyt virallisesti eurooppalaistuneet yhdentymällä Euroopan Unioniin ja vielä bonuksena EMUunkin. (Emuun yhtymistä pidettäisiin Australiassa perin eriskummallisena.) Koko alkuvuosikymmenen lauoimme suuria sanoja siitä, kuinka takapajuinen Suomi muuttuu hienostuneen eurooppalaiseksi. Käytännössä eurooppalaistuminen toteutettiin siten, että lähetimme muutaman poliitikon Brysseliin hulppeilla matkakorvauksilla tuettuina, teimme Helsingistä tulevan kulttuuripääkaupungin ja revimme kaikki pääkaupunkimme kadut auki juhlistaaksemme kulttuuriamme. Kaikkein kovimmat eurofiilit vaihtoivat keskioluen aitoon englantilaiseen Hartwallin siideriin.

Muistatteko, kun jo viime vuosikymmenen puolella keksityt CD-levyt (suomeksi siis kompaktilevy-levyt) löivät itsensä lopulta läpi 90-luvun alussa Suomessakin? Entä sen, kun keksittiin laittaa tietokoneeseen CD-asema ja kaksi viiden watin kaiutinta, niin voitiin kompuutterinrakkinetta sanoa interaktiiviseksi multimediakoneeksi ja kodin viihdekeskukseksi? Tai sen, kuinka internet löi itsensä lopullisesti läpi? Nythän jokainen meistä voi tiedon valtatietä pitkin ottaa syrjäisestä metsämökistäkin yhteyden ystäviinsä ja pysyä täten visusti erossa heistä. Mutta miten ikinä tultiinkaan toimeen ilman energiajuomia, jotka hintaan kymmenen markkaa per tölkki piristävät lähes yhtä paljon kuin yksi kahdenkymmenen pennin hintainen kofeiinitabletti? Mitä kertoo 90-lukulaisesta ihmismielestä se, että ehdottomasti kohutuin lääkevalmiste koskaan on Viagra? Tästä eivät vuosikymmenet enää parane.

Minä pidin 90-luvusta jollain humoristisella tavalla. Toivottavasti seuraavan vuosikymmenen huumorintaju on vähintään yhtä hyvä ja silloin keksitään siideri, joka ei sulata hampaita.