Pokeri

Jos jokin on loistavaa, niin se on pokeri.

En olisi ikinä etukäteen pystynyt arvaamaan, että matemaattiseen lahjakkuuteen, odotusarvoihin ja ihmisten lukemiseen perustuva peli muuttuu muutamassa vuodessa koko kansan peliksi.

Onhan siinä mainstreamille haastetta. Mikä sitten tuosta tekee loistavan? Peliongelmaisille tuosta tekee houkuttelevan se, että on mahdollisuus voittaa nopeasti rahaa. Ei-peliongelmaisille pokeri on mahtavaa, koska hölmöt luulevat muutaman ison voiton jälkeen, että osaavat pelata ja tuuppaavat rahaa sisään. Sitten iso porukka käyttää pokeria maksullisena viihteenä ja tarjoaa bileet niille, jotka katsovat asiakseen opetella lajin kunnolla.

Aivan aluksi, kun pelasin, pelasin naurettavan pienillä panoksilla. Löytyy pöytiä, joissa aaseinkaan pelaaja ei pysty häviämään juuri mitään, kun panokset ovat olemattomia. Jo silloin peli antoi jännitystä, vaikka en pelannut mistään järjellisestä panoksesta, vaan jännäsin, tuleeko 30 sentin potti kotiin vai ei.

Ajan ja oppimisen myötä pienissä peleissä aloin voittaa. Siirryin hitaasti naurettavan pienistä peleistä melko pieniin peleihin ja pelailin 50 dollarin alkutalletuksella, jonka hiljalleen tuplattuani nostin omat 50 taalaani pois. Psykologisesti tuo oli tärkeä temppu, vaikka käytännön kannalta sillä ei ollut mitään väliä mihinkään. Nyt voin sanoa, että minulla ei ole enää sijoitettua rahaa kiinni, vaan kaikki on voittorahaa.

Aikani kirnusin, kävin rouskuttelemassa Party Pokerilta 80 dollarin no deposit -ilmaisbonuksen – ilmainen raha kelpaa aina. Omilleen ja hiukan voitolle pikkupeleissä pelaavasta pelaajasta pääsin seuraavalle tasolle. Huomasin, että homma alkoi sujua yhä paremmin ja pystyin pikkuvoittojen turvin hyppäämään yhtä pykälää ylemmäs.

Sitten, kaikki loksahti eräänä viikonloppuna kohdalleen. Korjasin muutaman selkeän virheen pelityylissäni. Huomasin ottavani pelaamisessani position pöydässä aivan liian vähän huomioon ja oivalsin, miten tulkita PokerOfficen live-tilastoja paremmin. Tuo hetki oli huikea, kun oivalsi pelaavansa voitollista peliä. Olo oli kuin olisi oppinut ajamaan ensimmäistä kertaa polkupyörää ilman apupyöriä. Antero Mertaranta taisi todeta Suomen lätkän MM-kullasta jotain linjoilla “Se on meidän ja kukaan ei ota sitä meiltä koskaan pois.” Tuona viikonloppuna löysin Sen.

Tuon viikonlopun jälkeen on ollut pelkkää ylämäkeä. Ylämäestä huolimatta (viimeisen 20 pelipäivän aikana on vain kaksi miinusmerkkistä päivää) en ole lähtenyt ahnehtimaan liian isoihin peleihin. Egoni kesti pelata nappipeliä, kunnes olin valmis. Kestän pelata nykyistä tasoa, kunnes pieksen nykyisen tason riittävän selkeästi.

Aina ennen yhden tason hyppäystä ylöspäin olen pitänyt huolen, että paukutan tasaisesti voittoa riittävän pitkään, että sattuma saadaan eliminoitua. Aina on oltava taskussa voittorahaa vähintään 20 kertaa pöydän maksimisisäänosto, tai muuten en mene pöytään. Huonoa onnea on pokerissa vain lyhyellä aikavälillä. Koska iso määrä jakoja tasaa sattuman, ei voi mennä nollille, ellei pelaa pitkään väärin.

Jos on riittävän aasi pelatakseen liian isoa peliä taitoihinsa ja pelikassaansa nähden, häviää aivan kuolemanvarmasti ajan myötä. Jos on riittävän fiksu ja nöyrä pelatakseen riittävän pientä peliä ja pystyy edes jollain tasolla voittamaan järjestään vastustajansa, voittaa pitkällä aikavälillä kuolemanvarmasti.

Kaikesta tästä kun pitää kirjaa, hoitaa homman järkevästi, opiskelee riittävästi, ei luule itsestään liikoja eikä tavoittele pikavoittoja, tästä ei viihde parane. Jos taas kiskoo lonkalta, pelaa vaikka häviää enemmän kuin on valmis viihteestä maksamaan ja luulee itsestään liikoja, on aika lopettaa.

Nyt Rahapelifoorumi on päättänyt, että heidän mielestään olisi ihan aiheellista laittaa nettipokerille rajoituksia, koska se on Sunnuntaisuomalaisessa olleen lausunnon mukaan “peliautomaattien jälkeen nettipokeri on toiseksi pahin peliriippuvuuden aiheuttaja. Tämä käy ilmi rahapeliongelmaisten auttavaan puhelimeen Peluuriin tulleista yhteydenotoista.” Peliautomaatit ovat pahin riippuvuuden aiheuttaja. Niihin ei ole ehdotettu minkäänlaisia rajoituksia.

Penn & Teller: Bullshit!

Yllättävää, että Penn & Tellerin loistava Bullshit!-show on ostettu niinkin pienelle kanavalle kuin Nelosen sisarkanavalle Jimille. Siitä huolimatta se on huikeaa tavaraa.

Miten voi olla rakastamatta show’ta, joka on asiaohjelma, joka on avoimesti ja peittelemättömästi puolueellinen ja asenteellinen – mutta silti rehellinen ja humoristinen?

”We’re fair and we never take people out of context. We’re biased as all fuck. But, we try to be honest”, toteaa Penn.

Penn & Teller on asiaohjelmien punk rock ja skeptikkojen Mythbusters ilman kokeita. Jokaisessa jaksossa valitaan mahdollisimman kiistanalainen ja väärinymmärretty teema, jota ruoditaan säälimättömästi, annetaan asiantuntijoiden ja ”asiantuntijoiden” tehdä itsestään aaseja. Useimmiten asetutaan vähemmän suositun mielipiteen puolelle.

Toisinaan ollaan tiukasti väärässäkin. Passiivisesta tupakoinnista kertova jakso on pielessä. Jälkikäteen herrat myönsivät, että painoivat metsään ja urakalla. No, munakasta ei voi tehdä rikkomatta keittiötä, kuten sanonta sanoo.

Oli Penn & Tellerin kanssa samaa tai eri mieltä, tämä on parasta. Hankala uskoa, että jokaisen jutun kanssa olisi samaa mieltä. Meikäläisen kohdalla esimerkiksi kaikkien huumeiden täydellinen laillistaminen lyö aikamoisen allergiareaktion päälle. Silti, vaikka ohjelman päähenkilö ei ole ikinä edes maistanut alkoholia saati muita päihteitä.

Mikä muu asiaohjelma olisi kiroilun ja geenimanipuloidun ruuan puolestapuhuja ja vastustaisi partiolaisia, miesten ympärileikkausta, hiusmuotiin liiallisen huomion kiinnittämistä ja Atkinsin dieettiä?

Joskus loistava.infosta saattaa löytää samanlaisia mustavalkoisia sävyjä kuin Bullshit!istä – toivottavasti.

Missä muussa puheohjelmassa toinen juontajista on pelkästään turpa kiinni ja kommunikoi ainoastaan eleillä?

Hallittu ristiriita on loistavaa.

Luonnollisuus

Tänään töissä join aivan erinomaista luomuteetä. Siinä oli kaikki erinomaista ja sitten se pirulainen oli vielä luonnonmukaisesti kasvatettu ja sitä sai luontaistuotekaupoista.

Muistin tästä taas, kuinka vihaankaan sitä, että asiat jaotellaan luonnollinen = hyvä / ei luonnosta = paha -akselille. Jos luonnoton on pahaa, eikö karkin pitäisi sitten olla tosi pahaa? Jos luonnollinen on hyvä juttu, eivätkö luonnontuotteet, kuten tupakka, kärpässienet ja heroiini, ole terveellisiä ja mahtavia asioita? Eikös uraanikin louhita luonnosta?

Miksi lääkkeenkaltaiseksi tarkoitettujen luonnollisten tuotteiden ”tehoa ei ole todistettu lääkkeelle vaadittavalla tavalla”, kuten vaadittava vakiodisclaimeri sanoo? Jos minulla olisi tehoavaa ainetta myynnissä, haluaisin todistaa sen tehon – ja kauppa kävisi. Jos taas olisi tehotonta käärmeöljyä myynnissä, en missään tapauksessa laittaisi sitä testeihin.

Hyvä on hyvää, oli se luonnosta tai ei. Titaani voittaa bambun 100-0.

Conan O’Brienin lähetykset

Conan O’Brienin lähetykset ovat kyllä perseestä. Sisältö on ihan ok, mutta mikä crackia polttavien apinoiden idea on lähettää ne sellaisessa muodossa, että ne eivät näy oikealla tavalla millään televisiolla?

Conan televisiossa

Conan on kuvattu laajakuvalähetyksenä. Oi miksi, oi miksi, on tehty sellainen kommervenkki, että se silti lähetetään kapeakuvaisena 4:3-lähetyksenä? Silloin laajakuvatelevisiolla jää sururaidat vasemmalle, oikealle, ylös, ja alas. Perinteisellä kapeakuvaisella 4:3-televisiolla jää sururaidat ylös ja alas.

Hätähän ei ole tämän näköinen, voihan laajakuvatelkkarilla käyttää zoomia. NO EI VOI! Kuten kuvasta yllä näkyy, koska tekstit on poltettu kuvaan silleesti, että ne ovat puoliksi mustan surureunan päällä, zoomi peittäisi puolet teksteistä. Eli laajakuvatelkkarilla ainoa mahdollisuus on katsoa surureunat joka reunalla. Saahan niitä 14:9:ksi kuvan zoomaamalla pienennettyä, mutta hei haloo – ei tässä ole mitään järkeä. Miksi ihmeessä tämä on tehty näin?

Miksei sitä lähetetä oikealla kuvasuhteella? Tai vaikka ei lähetettäisi, miksei niitä tekstejä voisi pikkuisen nostaa, että halukkaat voisivat zoomata? Miksi ihmeessä pitää lähettää sellaisella tavalla, että kuva ei näy oikein minkään muotoisella televisiolla?

Onneksi ei ole tärkeitä asioita vaahdottavana ja ongelmat ovat pieniä, mutta silti on käsittämätöntä piittaamattomuutta.

Edit jälkeenpäin: Enemmän asiaan tuohtunut Timo otti yhteyttä SubTV:n tyyppeihin ja kysyi, mikä niitä riivaa. Conan tulee kuulemma Lontoosta satelliitin kautta ja kuvasuhteelle ei tehdä mitään, vaan Lontoon jäbät eivät pysty lähettämään tässä hiljattain markkinoille tulleessa ns. ”laajakuvalähetysmuodossa” sitä, vaan lähettävät sen näppärästi 4:3:na. Tarina ei vielä kerro, miksei sitten tekstejä voi nostaa, vai onko siihenkin tekninen rajoitus tekstitysvipstaakissa.

Markku Uusipaavalniemi

Vaikka Uusis-läpät kuivasta sekunneissa Rubikin kuutioita ratkovasta supermiehestä ovat hauskoja, Uusipaavalniemen loistavuus näkyy julkisuuden hallinnassa. Kun muutamaan otteeseen olen nähnyt häntä televisiossa, olen saanut kiinni loistavuudesta.

Jumalauta, kaikessa pienissä eleissä ja ilmeissä näkyy se, että hieman ujohko äijä ei halua julkisuuteen – eikä silti ole kiusaantunut siitä. Uusis ottaa julkisuutta sen verran kuin sitä tulee. Tyrkkyjä olemme nähneet kaikki ja julkisuudesta kiusaantuneita (jotka silti työnsä puolesta tarvitsevat sitä) on myös paljon, mutta ei yhtään toista sellaista, joka suhtautuu julkisuuteen täysin yhdentekevästi olematta ylimielinen. Se, jos mikä, on loistavaa.

Arkipäivän luksusta: 3 sekuntia

Mäkkikoneitten muotoilusta ja OS X:n käyttöliittymästä on puhuttu toisilla saiteilla ihan riittävästi, joten siihen keskusteluun en pysty mitään sen suurempaa sanomaan.

Koska täällä on teemana vaahtoaminen pienistä arkipäivän loistavuuksista, pitää silti ottaa aihe käsittelyyn. Yhtä pikkiriikkistä loistavaa ominaisuutta ei tunnuta hehkuttavan Mac-keskustelussa siinä määrin mitä moinen ominaisuus ansaitsisi: Sleepistä herääminen.

Jos käyttää konetta siten kuin minä, eli osana arkipäivää ja yhtenä olohuoneen laitteista, ei halua odotella, että se käynnistyy puolen minuuttia-minuutin-kaksi, kun haluaa tsekata meilit tai jonkun yksittäisen webbisivun. Myöskään se ei ole vaihtoehto, että pitäisi koneen humisemassa koko ajan olohuoneessa – vaikkeivät mäkit Mac Prota / PowerMacia lukuunottamatta suuremmin melua pidä.

Klik – sleep. 3 sekunnissa kone menee nukkumaan, sammuttaa kaikki tuulettimet ja kovalevyt. Hiiren heilautus tai näppäimen painallus ja 3 sekuntia myöhemmin kone on hereillä.

Eikä se pirulainen edes ikinä sekoa siitä, kuten aivan joka ainoa meikäläisen aiempi Windows-pohjainen laite sekosi vähän joka toinen kerta standbysta tai hibernatesta. Lisäksi sleep-tilassa virtalähde piti vielä mekkalaa. (Oikeasti, käyttääkö joku sleeppiä windows-pöytäkoneessa?)

Töissä tuolla ominaisuudella ei ole sen suuremmin väliä, koska siellä kone on joka tapauksessa koko päivän päällä, eikä pieni humina toimistossa haittaa.

Tuo on todella pieni ominaisuus, mutta koska se on niin loistava, jo se yksinään muuttaa sitä, miltä tuntuu käyttää päivittäin konetta ja millaista on vilkaista yhtä webbisivua, jossa on se juuri nyt kesken puhelun tarvittava puhelinnumero tai osoite.

Ja hei kyllä, tulossa on myös ei-teknologisia postauksia tänne. Muukin kuin kodinelektroniikka on loistavaa.

Ensimmäinen asia, josta olen lapsellisen innostunut

Tämän blogin ensimmäisenä vaahtoamisen aiheena on kovalevylliset digiboksit. Kunnollisen kovalevydigiboksin tai järkevästi ja saumattomasti toimivan kotiteatteri-PC:n hommaaminen muuttaa suhtautumisen televisioon pysyvästi.

Kun Topfield-loota osaa olla fiksu, nauhalle menee automaattisesti ilman sen kummempaa kaikki ohjelmat, joiden nimissä on ”pokeri”, ”Idols” (jos tulee kolmoselta, muttei SubTV:ltä), ”Simpsonit” ja kaikki muu olennainen, TV ei enää ikinä määrää minua.

Televisio ei ole meikäläiselle ainakaan sellainen laite, jolle pitäisi antaa ajatusta tai sen pitäisi jotenkin aikatauluttaa minua. Kun on fiilistä tai aikaa katsoa televisiota, sitten katson. Kun ei, unohdan koko laitteen ja tulen loppukansakuntaa puoli kautta Lostissa jäljessä. Mutta ikinä, en ikinä, en rupea kaupan kassalla murehtimaan, että meneekö jokin pian alkava nauhalle. Se menee, jos se on hyvä.

Tässä jos missä on 2000-luvun zeniläisyyttä. Mieleni on tyhjä TV:stä.

Live-television katsominen on aivan eri maailmasta myös. Jos haluan käydä jääkaapilla kesken livelähetyksen, painan pausea ja käyn. Jos ei nappaa katsoa mainoksia, kelaan niiden yli, jos olen tullut hiukan jälkijunassa katsomaan liveä. Jos jotain kummallista tai loistavaa tapahtuu, kelaan takaisin ja katson sen uudestaan.

Jos poikkeuksellisesti jotain aivan ainutkertaista tulee televisiosta, riipaisen digiboksilta ohjelman tietokoneen kovalevylle ja poltan DVD:lle arkistoon, ja tietenkin samalla editoin mainoskatkot hittoon.

Tämä on yksi pieni esimerkki arkipäivän loistavuudesta, pienestä jutusta, joka muuttaa arkipäivää.

Johdanto

Tykkään vaahdota kaikesta sellaisesta, mikä on aivan loistavaa ja mikä on aivan karmivaa. Siihen väliin putoavat jutut ovat tylsiä. Voin taivastella tunteja ystävilleni jotain yksittäistä pientä asiaa, joka on joko tehty niin käsittämättömän hyvin, ettei pieni mieli voi siitä saada kiinni.

Toinen ääripää on yhtä mielenkiintoinen. Jos jokin on tehty niin huonosti, että siihen ei riitä edes tavallinen välinpitämättömyys, vaan vaaditaan aktiivista typeryyttä, sitä on pakko ihmetellä.

Ajattelin säästää ystäviäni, joille vaahtoan loputtomasti aivan pikkuriikkisistä asioista ja alkaa kirjata nämä ennemmin ylös tänne, jotta voivat valehdella ”joo, mä luin sen jo blogista”.

Miksi nimenä on Loistava.info, eikä vaikka .com? Koska .info-päätteen sai 3 dollarilla vuodeksi joker.comilta, joka sekin on loistava, muttei riittävän loistava, että siitä voisi vaahdota.

Jossain vaiheessa aion vaahdota joko plus- tai miinusmerkkisesti ainakin näistä – enkä sitten siitä ilmeisimmästä näkökulmasta: Bill Hicks, pokeri, HST, Markku Uusipaavalniemi, Mac / OS X, iPod, YTV:n matkakorttiviritykset, A 641 -> A1, Firefox, frisbee, Lifehacker, Tempur, kovalevylliset digiboksit, Quicksilver, Penn & Tellerin Bullshit, kameran muistikortti, jossa on USB-liitin samassa ja ihmiset, jotka metron tullessa alkavat kävellä metron kulkusuuntaan, vaikkeivät vielä tiedä, mihin kohtaan ovi pysähtyy.

Näkökulma tässä blogissa on häpeämättömän puolueellinen ja itsekäs. Vaikka aion olla erittäin puolueellinen, tällä ei ole mitään piilotettua agendaa. Jos pidän jostain, sanon sen. Jos vihaan jotain, sanon sen. Jos tällä maailma paranee, joku löytää jotain uutta ja huonoudelle käy ohkaisesti, se on kiva sivuvaikutus.